Teksti ja kuvat: Aija Taskinen, Pääskyjen hallituksen jäsen
Aiemmin ilmastonmuutoksesta käytettiin sanaa kasvihuoneilmiö. Pääskyjen ja intialaisen kumppanin Prayatna Samitin hankekylissä Rajasthanissa on käynnissä eräänlainen ”käänteinen kasvihuoneilmiö”; kylien asukkaat parantavat mm. kasvihuoneiden avulla ruokaturvaansa, joka saattaa tulevaisuudessa heikentyä entisestään ilmastonmuutoksen mukanaan tuoman lisääntyvän kuivuuden ja äärevien sääolosuhteiden vuoksi.
Mutta miksi läntisen Intian kuumissa ja kuivissa kylissä tarvitaan kasvihuoneita? Siellähän lämmintä kasvukautta riittää vuoden ympäri eikä keinovalaistustakaan tarvitse viritellä. Kasvihuoneen tarkoitus ei tässä tapauksessa olekaan pitää lämpöä sisällään, vaan päinvastoin suojata taimia liialta auringolta ja monsuuniaikaan rankkasateilta. Kasvihuoneen materiaalikaan ei ole läpinäkyvää muovia tai lasia vaan hengittävää vihreää muoviverkkoa. Rakennelma suojaa kasveja myös laiduntavilta lehmiltä ja vuohilta sekä apinoilta ja kauriilta, jotka toisinaan iskevät verottamaan satoa. Tällaisten ”varjohuoneiden” rakentaminen on osa Pääskyjen Intian-hankkeen keinovalikoimaa, jolla pyritään edistämään hankekylien ruokaturvaa, toimeentulomahdollisuuksia, biodiversiteetin suojelua ja yhteisöjen päätösvaltaa luonnonvarojen käyttöön liittyen.

Keskellä kuivaa, kumpuilevaa maisemaa seisoo myös Manjubain kasvihuone. Se on pari viikkoa sitten pystytetty Baranin kylään Rajasthaniin Manjubain perheen pellolle, ja siellä on tarkoitus aloittaa vihannesten taimikasvatus ja myöhemmin ehkä myös hedelmäpuiden. Manjubailla on jo parin aarin vihannespellollaan kasvamassa tomaattia, chiliä, sipulia ja okraa siisteissä penkeissä – vaikuttava suoritus ensimmäistä kertaa vihanneksia viljelevältä nuorelta perheenäidiltä. Vihannestarha on perustettu vehnäpellon kulmaan, ja maahan on ennen viljelyn aloittamista härkien avulla kynnetty lehmänlantakompostia. Tällä erää kastelu on kaivosta kannettavan veden varassa, sähköllä toimivan pumpun kanssa on ollut ongelmia. Kesällä eli monsuunikaudella viljellään vehnän sijaan yleensä maissia.
Olemme Pääskyjen toiminnanjohtajan Helin kanssa yhdellä joulukuisen hankeseurantamatkamme seitsemästä kylävierailusta Intiassa. Uusi kumppanimme Prayatna Samiti toteuttaa yhdessä paikallisten viljelijöiden kanssa ruokaturvahanketta, joka on aloitettu jo viidessä kylässä ja tulee leviämään vielä viiteen kylään. Kuljemme kylillä viikon verran hankkeen koordinaattorin Darpan Chhabran sekä paikalliskoordinaattoreiden Shankar Sharman ja Lokesh Meenan kanssa. Darpan kärsivällisesti tulkkaa meille keskusteluja joko hindistä tai sen paikallisesta sukulaiskielestä mewarista.
Manjubai on yksi Pääskyjen yhteistyökumppanin Prayatna Samitin vetämään ruokaturvahankkeeseen osallistuvista naisista. Hän toivoo, että vihanneksia riittää oman perheen kulutuksen lisäksi myös myyntiin, samoin kuin aikanaan kasvihuoneessa kasvatettuja taimia on tarkoitus myydä omassa kylässä ja lähiseudulla. Vaikka hankekylien perheiden pääasiallinen elinkeino on maanviljely ja karjatalous, on vihannesviljely perin harvinaista ja hedelmäpuita näkyy kylissä vain harvakseltaan. Vihanneksetkin kuuluvat kyllä ruokavalioon, mutta ne ostetaan enimmäkseen lähikaupungin markkinoilta. Tulevaisuudessa mm. mangot, sitruunat, guavat ja taatelipalmut toivottavasti tuovat vaihtelua ruokavalioon, varjoa pihoille ja tuloja perheille.

Teehetki
Pellolta jatkamme ylös suvun talolle; ruokakuntaan kuuluu yhteensä 17 henkeä. Manjubain sukulaistytöt keittävät pienessä keittiörakennuksessa yksikertaisella savuttavalla saviliedellä maittavaa chaita, mausteista ja makeaa maitoteetä. Chai on varsinainen intialaisten oma energiajuoma, jota ilman 1,3 miljardin asukkaan valtio ei kauaa toimisi.
Olemme sukulaistyttöjen kanssa kaikki tyytyväisiä, että on sunnuntai, sillä muutoin tytöt olisivat koulussa, emmekä olisi tavanneet. Kyläteillä näkeekin arkipäivinä koulupukuihin pukeutuneita iloisesti vilkuttavia reppuselkiä; jokaisessa hankekylässä todetaan, että koulut ovat nykyisin lähellä ja lapset myös käyvät niissä. Jatkossa varmasti lukutaitokin on siis yleisempää; nyt vielä tapasimme naisten säästöryhmissä naisia, jotka eivät välttämättä olleet käyneet ollenkaan koulua eivätkä osaa lukea tai kirjoittaa.
Kylän hiljaisuus on lähes rikkumaton, moottoripyörä välillä pärisee läheistä pikkutietä pitkin. Kaksi vasikkaa majailee siistissä katoksessa talon vieressä. Tätä saattaisi erehtyä pitämään idyllinä, ellei tietäisi, miten raskaan työn takana esim. kaikki syötävä ruoka ja käytettävä vesi on. Iso osa töistä lepää naisten harteilla, sillä monet miehet ovat muuttaneet työn perässä kaupunkeihin ja käyvät kotosalla vain harvakseltaan. Modernit mukavuudet eivät kyliin ole vielä ehtineet, joillakin perheillä on moottoripyörä ja lähempänä Salumberin kaupunkia jokunen ihan meikäläiseen tyyliin älypuhelimen kanssa raitilla notkuva nuorukainenkin näkyi.
Teehetken jälkeen on aika jatkaa naisten säästöryhmän tapaamiseen naapuritaloon pihaan. Säästöryhmät ovat tärkeä osa hankkeen toimintaa, sillä niiden kautta toteutetaan monia muita hanketoimintoja. Baranissakin säästöryhmän naiset ovat osallistuneet Prayatna Samitin järjestämään maatalouskoulutukseen, ja kertovat oppineensa mm. vihannesviljelyä ja luonnonmukaista lannoittamista. Kunhan säästöryhmän kassa on karttunut, voi siitä nostaa pienlainoja esim. maatalouden edistämiseen – työkalujen ja eläinten hankkimiseen ja vaikkapa rinnemaan muokkaamiseen tasaisemmaksi pelloksi.
Säästöryhmän naisten kanssa keskustelemme myös hirssinviljelystä. Vielä parikymmentä vuotta sitten hirssi oli ryhmän vanhempien jäsenten mukaan alueella yleinen viljelykasvi, mutta sen tilalle ovat tulleet maatalouden kaupallistuttua satoisammat vehnä ja maissi. Nuoremmat naiset eivät ole koskaan syöneet saatika viljelleet hirssiä. Vaikka pienempisatoinen onkin, on hirssillä – sen lukuisilla eri lajikkeilla – myös etuja: se on vehnää ja maissia huomattavasti ravitsevampi ja kestää kuivuutta paremmin. Hirssinviljelyn elvyttäminen alueella onkin järkevää varautumista ilmastonmuutoksen myötä mitä luultavimmin väheneviin sateisiin, ja siksi hirssinviljelyyn kouluttaminen on yksi hankkeen toimintoja. Ensimmäisenä hankevuonna viljelyä päästiin aloittamaan liian myöhään ja kokeilut jäivät varsin pienimuotoisiksi, mutta nyt toisena vuonna viljelysuunnitelmat keritään laatia ajoissa. Vihreistä kasvihuoneista on hyötyä hirssinviljelyssäkin, sillä riisin tapaa myös hirssi ensin esikasvatetaan pienemmällä maatilkulla ja sitten siirretään varsinaiselle pellolle kasvamaan.
Tätä juttua kirjoittaessani viljelykausi lähestyy myös koto-Suomessa, ja monella ikkunalaudat täyttyvät taimiruukuista. Toivottavasti hyvistä sadoista nautitaan tänä vuonna niin Intiassa kuin Suomessakin!
PS: Kirjoittajaa on viime aikoina inspiroinut – tietysti itse Intian lisäksi – myös Intiasta kertova kirjallisuus. Tässäpä pari lukuvinkkiä:
- Arundhati Royn v. 2017 ilmestynyt romaani ”Äärimmäisen onnen ministeriö” on kaikki kehunsa ansainnut! Roy paketoi kiehtovaan kaunokirjalliseen muotoon useita Intian kipupisteitä parin viime vuosikymmenen ajalta.
- Jhumpa Lahirin v. 2014 suomennettu romaani ”Tulvaniitty” kertoo eleettömän kauniisti sekä Kalkuttaan (nyk. Kolkata) että Yhdysvaltoihin sijoittuvan usean sukupolven tarinan, jossa perheen toisen pojan liittyminen maolaiseen naksaliitti-liikkeeseen perin pohjin mullistaa perheen elämän.
- Taloustieteen nobelistin Amartya Senin ja Jean Drèzen v. 2017 suomennettu ”Vastakohtien Intia” on Intian kehityskysymyksiin paneutuva varsinainen tietopläjäys. Mielenkiintoista tietoa, taustoineen, mm. Intian eri osavaltioiden välisistä sekä Intian ja esim. Kiinan ja Bangladeshin välisistä eroista kehityksen eri mittareilla mitattuna. Koska alkuperäisteos on ilmestynyt jo v. 2013, ei teoksessa valitettavasti vielä käsitellä Intian nykyhallinnon harjoittaman politiikan vaikutuksia.
Julkaistu Pääskyjen jäsenlehdessä 1/2018.