Kalpean suomalaisen toisenlainen syksy
VAPAAPÄIVÄNÄ TEHDÄÄN VAPAAEHTOISTÖITÄ
Nepalilaisilla nuorilla on monenlaista osaamista vapaaehtoistöiden ansiosta.
Huhtikuun 25. päivänä vuonna 2015 olin Intiassa, lähellä Nepalin rajaa, aikeissa matkustaa Kathmanduun, kun maa järisi. Minulle kerrottiin, että tiet ovat poikki ja ainakaan sinä päivänä busseja ei enää lähtisi. Kaikesta vallitsi suuri epätietoisuus. Jäin rajalle muutamaksi päiväksi seuraamaan tilannetta. Televisiossa pyöri uutisia katkeamattomana virtana ja jälkijäristykset jatkuivat. Jossakin uutisessa kerrottiin, että jälkijäristykset olivat etenemässä itään eli kohti omaa olinpaikkaani. Tuntui hurjalta: mitä tekisin tai tajuaisinko tehdä mitään, jos maanjäristys iskisi vaikka yöllä?
Tilanne rauhoittui vähitellen, mutta päätin kuitenkin, että en lähde Nepaliin. Delhi bellyn (vatsataudin) jälkimainingeissa ajattelin, että olisin ehkä vain yksi ylimääräinen, ehkä jopa sairaalahoitoa tarvitseva potilas. Palasin Suomeen suunnitelmien mukaan muutaman kuukauden kuluttua. Suomessa työ ja arki veivät sitten mukanaan, mutta Nepal palasi aina välillä mieleeni. Syksyllä 2017 päätin, että nyt on Nepalin vuoro. Tein yhdeksän kuukauden ajan kahta työtä, suunnittelin ja laskin rahojani. Syksyllä 2018 nousin lentokoneeseen ja lähdin vapaaehtoistyöhön Nepaliin.
Vihdoin Nepalissa!
Nepal teki suuren vaikutuksen minuun. Uskonto, rituaalit ja ylipäätänsä koko kulttuuri herättivät paljon pohdiskeltavaa. Minulla kävi tuuri, sillä löysin kathmandulaisessa lähiössä asuvan perheen, jonka luona sain asua koko syksyn. Janosin tietoa ja kokemuksia ja perhe otti minut omakseen, selitti ja tulkitsi nepalilaista elämänmenoa.
Perheeseeni kuului hieman yli 30-vuotias äiti, noin 40-vuotias isä sekä 3- ja 8-vuotiaat tyttäret. Äiti oli koulutukseltaan opettaja, mutta oli siirtynyt työskentelemään turismin pariin. Isä oli tehnyt uransa matkailualalla ja työskennellyt hotelleissa.
Syksyisin Nepalissa vietetään useita juhlapäiviä ja niiden myötä pääsin sukeltamaan syvälle sikäläisiin ajatusmaailmoihin. Työskentelin ympäristö- ja nuorisojärjestössä, jossa avustin raporttien laatimisessa, pidin luentoja suomalaisesta koulujärjestelmästä ja opetustavoista sekä osallistuin kenttämatkoihin. Kenttämatkoilla vierailimme kouluissa, jaoimme materiaaleja ja tarkastimme, kuinka koulut ovat toteuttaneet sovittuja asioita (esim. tyttöjen vessan rakentaminen). Lisäksi koulutimme opettajia sekä oppilaskuntaa. Työn myötä pääsin tutustumaan isoon joukkoon eri-ikäisiä ja eritaustaisia ihmisiä. Lisäksi oma perheeni oli hyvin kiinnostunut maailmanpolitiikasta sekä perinteisen ja nykyisen elämäntyylin yhdistämisestä. Keskustelumme olivat hedelmällisiä ja jatkuivat usein myöhään iltaan.
Kouluvierailulla. Koulupäivät alkoivat ulkona laulettavalla kansallislaululla ja venyttelyillä.
Vitsausten jälkeen heti hommiin
Kolmen vuoden takaisesta maanjäristyksestä puhuttiin paljon. Työkaverini sanoi, että toki se oli iso katastrofi, mutta heti oli alettu hommiin. Kaikki olivat raivanneet sortuneita rakennuksia ja auttaneet loukkaantuneita. Työkaverin mielestä maanjäristys oli vain yksi vitsaus muiden joukossa ja kyllähän elämässä tapahtuu muutenkin kauheita asioita. Häneltä kuoli maanjäristyksessä useita koulukavereita. Elämä kuitenkin jatkuu.
Lauantai on viikon ainut vapaapäivä ja sunnuntait ovat Nepalissa työpäiviä. Lauantaina tehdään usein vapaaehtoistöitä. Tuntui uskomattomalta seurata yliopisto-opiskelijoita, jotka paitsi työskentelivät opintojen ohella, myös viettivät ainoan vapaapäivänsä vapaaehtoistöissä esimerkiksi vanhainkodissa tai jossain ympäristöprojektissa. Mieletöntä! Tämän myötä huomasin yhteisön merkityksen ja halun auttaa muita ja tehdä hyviä asioita. Esimerkiksi vanhainkodissa ei olisi vietetty juhlia ilman vapaaehtoisia. Nuoret ja lähialueen ihmiset ottivat vastuuta koko yhteisöstä ja tahtoivat luoda tärkeän juhlan kaikille alueen asukkaille, myös vanhainkodin väelle. Asiaa ei mitenkään alleviivattu, se vaikutti olevan normaali tapa toimia.
Yhteisö ja yhdessä tekeminen oli tosiaan tärkeää. Olimme kerran työreissuilla itäisessä Nepalissa pitämässä koulutusta. Olimme 15 päivää koko ajan yhdessä ja jaoimme saman huoneenkin työporukan viiden hengen kanssa. Suomalaiselle tämä oli välillä liikaa, ja kovasti kummasteltiin, kun vetäydyin toisinaan lukemaan tai kirjoittamaan omalle sängylleni enkä viettänyt koko iltaa pelaten ja jutellen muiden kanssa. Kathmandun kodissani söin perheen kanssa joka ilta. Kun yhtenä iltana ehdotin, että perhe voisi välillä olla rauhassa keskenään, se ei tullut kuuloonkaan. Minua vaadittiin liittymään mukaan illalliselle.
Huumoria ja vitsailua oli paljon ja ilo oli välillä hyvinkin lapsenomaista riemua. Toisaalta toisen ulkonäköä voitiin kommentoida tai suorastaan irvailla, mutta ei mitenkään pahalla. Tällöin piti vain osata nauraa muiden mukana ja hyväksyä omat ominaisuutensa. Itse kuulin esimerkiksi olevani aivan liian kalpea, vaikka olin Suomen kesän jälkeen ruskeimmillani. Samalla todettiin, että vaikka monet nepalilaiset tahtoisivat olla vaaleampia, niin eivät sentään yhtä kalpeita kuin minä.
Uskonto soljuu mukana arjessa
Perhe kävi joka aamu omassa pienessä pyhäkössään, joka sijaitsi kattoterassilla. Näin päivä lähti hyvin käyntiin. Uskonto tuntui soljuvan mukana arjessa ja juhlassa aivan eri tavalla kuin mihin olen Suomessa tottunut. Joulukuussa, kun oli kulunut vuosi isoäidin kuolemasta, perheellä oli kodin puhdistamiseen liittyvä rituaali. Pappi vietti koko päivän perheen luona ja suoritti seremonioita, mutta perhe touhuili samaan aikaan kaikkea muuta. Esimerkiksi teini-ikäiset serkut pelleilivät ja ottivat selfieitä, kun pappi puhui, eikä se häirinnyt ketään.
Perheessä oltiin sitä mieltä, että jos on huono päivä, on hyvä käydä Pashupatinath-temppelissä, jossa poltetaan ruumiita. Pyhä paikka ja kuolleille suoritettavat rituaalit rauhoittavat mielen. Temppelin piirissä saa isomman kuvan elämän ikuisesta kiertokulusta ja päivän huolet kevenevät. Kävin itsekin Pashupatinathilla, mutta kokemus oli pikemminkin mykistävä ja pelottava kuin rauhoittava. Mielenkiintoista se kyllä oli. Näin rituaalien eri vaiheita, piknikille tulleita perheitä, piknik-eväiden jämiä syöviä lehmiä, joen virran mukana kulkeutuvia kukkakoristeita sekä pikkulapsia, jotka kahlasivat joessa toiveena löytää vainajan koruja tai kolikoita.
Hindulaisissa perinteissä ei aina ole järkeä ja usein asioita tehdään siksi, että niin on aina tehty. Esimerkiksi eräässä rituaalissa täytyy löytää kissa ja sitoa se kiinni. Kissalla ei ole mitään erityistä roolia seremoniassa, mutta tapa on peräisin ajalta, jolloin kulkukissoja pyöri kaikkialla. Kissat häiritsivät rituaalia ja siksi niitä otettiin kiinni. Nykyään kulkukissat eivät ole ongelma, mutta koska rituaaliin on aina kuulunut sidottu kissa, niin sellainen siinä on nytkin oltava.
Kunnianhimoisia projekteja tanssin tauottamana
Ensimmäinen työpäiväni oli hyvin mielenkiintoinen, sillä järjestö koulutti juuri silloin paikallista koulua ilmastoon ja hyttysiin liittyvistä asioista. Opin paljon uutta. Tutkimme pilviä ja sään ennustamista niistä, esim. millaisista pilvistä syntyy tulvia aiheuttavia sateita. Otimme myös vesinäytteitä lammikoista ja tutkimme mikroskoopeilla, ovatko toukat vaikka denguekuumetta levittävää lajia. Lisäksi jokainen nepalilainen näytti myös olevan taitava laulaja, tanssija tai runonlausuja! Kun koulutuksessa tuli tauon paikka, joku nuori spontaanisti lausui runon, lauloi tai tanssi kaikille.
Eräs työkaverini kertoi, kuinka Nepalissa oli muutama vuosi sitten pantu alulle ”Muovipussiton pääkaupunki” -projekti. Mukana oli jo isoja kansainvälisiä ja kansallisia yrityksiä ja nuoret olivat innoissaan. Valitettavasti hanke kariutui maanjäristyksen myötä. Joka tapauksessa on nostettava hattua sille, miten kunnianhimoisesti projektia oli kehitelty ja iso osa työstä oli tehty vapaaehtoisvoimin. Keskustellessani työkavereiden kanssa näin, miten valtavaa ja monipuolista osaamista nepalilaisilla nuorilla on. Luulen, että osaaminen on paljolti vapaaehtoistöiden ansiota.
Vaikka Nepalin syksystä on jo aikaa, on mahtavaa olla edelleen tekemisissä Nepalin kanssa ja yhdessä toisten Pääskyjen kanssa olla mahdollistamasta merkityksellisiä projekteja Nepalissa nyt ja tulevaisuudessa!
Teksti ja kuvat: Elisa Tikkanen