Miksi tämä on vain tietyillä ihmisillä?
Olemme menettäneet alkuperäisimmän oikeutemme: liikkumisen vapauden.
Aikojen alusta asti ihmiset ovat kurkottaneet kohti tuntematonta, ylittäneet vuoria, meriä, maita ja mantuja hengissä pysyäkseen ja vastustamattoman uteliaisuuden ajamina.
Mutta miksi nykyään, kun lausutaan sana maahanmuutto, mieli ei avarru vaan ahdistuu ja sen täyttävät sellaiset asiat kuin raha, passi, viisumi, valvonta, laillinen, laiton. Harvoin kuulee yksinkertaista kysymystä: Eikö ihmisellä ole oikeutta etsiä itselleen turvallista paikkaa, onnea tai seikkailua?
Historian aikana ajatus siitä, että liikkumiseen tarvitaan lupa, on ollut absurdi – ja on edelleen. Ihminen on 90 prosenttia olemassaolostaan ollut jatkuvassa liikkeessä oleva metsästäjä-keräilijä. Myös maatalouden ja kaupungistumisen aikana liikkuminen on ollut luonnollista vuodenaikojen, kaupan, kauppareittien, kuivuuden, sodan ja tarjoutuvien mahdollisuuksien mukaan.
Liikkuminen edeltää kaikkia muita oikeuksia. Amerikan pyhin oikeus, omistusoikeus, ei voi toteutua ilman liikkumisen oikeutta. Oikeus onneen voi toteutua vain jos ihmistä ei sidota paikalleen. Sanan-, uskonnon- ym. vapaudet tulevat vasta sen jälkeen. Usein liikkuminen, muutto, on ollut ainoa mahdollisuus suojella ja taata muut oikeudet.
Mutta moderneissa kansallisvaltioissa tiukat maahanmuuttosäännöt ovat tukahduttaneet tämän ihmisten perimmäisen vaiston. Nyt lajimme on teljennyt itsensä lokerohin, jotka on rajattu kansalaisuusdokumenteilla, lähetystoillä, muureilla ja tarkastusasemilla.
Mitä kohtalon ironiaa: siirtomaavallat, jotka kutsumatta tunkeutuivat kaikkialle luonnonresursseja ja valtaa saadakseen, kriminalisoivat liikkumisen, kun liikkujat eivät ole valtaapitäviä.
Yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa liikkumisen vapaus tunnustetaan. mutta erotetaan se maahanmuutosta. Oikeus lähteä tunnustetaan, mutta oikeutta saapua ei. Mikä mestarillinen länsimainen silmänkääntötemppu! Niin hämäävä ja taitava, että olemme unohtaneet, että oikeus liikkua tarkoittaa myös oikeutta saapua.
Vapaan liikkumisen oikeuden kieltämisessä ei ole kyse vain turvallisuudesta ja järjestyksestä. Oikeuden epääminen heijastaa vielä syvempiä rakenteita. Kun helpotetaan pääomien ja resurssien virtaamista globaalista etelästä, mutta samalla rajoitetaan ihmisten liikkumista, varmistetaan, että maailmanlaajuinen epätasa-arvo pysyy ja vahvistuu, kun kokonaisia väestöryhmiä lukitaan pysyvästi epäedulliseen asemaan.
Nykyään maahanmuutosta puhutaan ongelmana. Häiriönä, jota on hallinnoitava. Maahanmuuttajia ei enää tervehditä uteliaina. Emme kyse heidän matkastaan, heidän taistelustaan emmekä unelmistaan. Me pelkäämme heitä.
Huomiomme on siirtynyt ihmisistä politiikkaan, inhimillisyydestä maantieteeseen. Ihmiset jäävät ansaan sota-alueille, romahtaviin talouksiin, ekologisten katastrofien keskelle siksi, että heidän ei anneta liikkua, ei anneta päästä niistä pois. Valtaapitävät kyllä edelleen solahtelevat yli rajojen, mutta muut jäävät syntymäpaikkansa panttivangeiksi.
Tämä järjestelmä synnyttää vihaa ja vieraskammoa, nationalismia ja riistoa. Kun turvallinen liikkuminen kielletään, syntyy salakuljetus. Erilaisuus on muuttunut aseiksi ja maantieteestä on tehty moraalisia hierarkioita.
Liikkumisen vapauden unohtaminen ei merkitse vain menneisyytemme únohtamista. Se vaarantaa tulevaisuutemme. Pakottaessamme ihmiskuntaa keinotekoisten rajojen karsinoihin, olemme pettäneet vapauden ytimen. Olemme muuttaneet luonnollisen henkiinjäämisen vaiston, syntymäoikeutemme, rikokseksi. Ja näin tehdessämme emme ole menettäneet vain alkuperäisintä oikeuttamme. Olemme menettäneet osan ihmisyydestämme.
Artikkelin on sovittaen suomentanut Katri Simonen Nepal Times -lehdessä 5.9.2025 julkaistusta artikkelista The first freedom. Kirjoittaja on afganistanilainen New Yorkin yliopiston politiikan tutkijatohtori ja luennoitsija Bashir Mobasher.
Kuva: RAWPIXEL
