Jaan tarinani jotta toiset voivat oppia kokemuksestani. Jään mieluiten anonyymiksi.
Tuskin on kolmeakaan kuukautta siitä kun hyvästelin perheeni, mutta olen jo palannut Qatarista takaisin Nepaliin. Minulle luvattiin huonesiivoojan paikka viiden tähden hotellissa, mutta päädyin rakennustyömaalle, missä aamusta iltaan oli kannettava painavia taakkoja. Olin maksanut työpaikasta yli 100 000 rupiaa, mikä vaati lainan ottamista ja sisareni korujen myymistä. Vaikka en saanut työtä joka minulle oli allekirjoituksin luvattu, minun oli hyväksyttävä kohtaloni. Mutta kuukausi erittäin kovaa fyysistä työtä teki selväksi, että en siihen pysty: sairastuin ja jouduin sairaalaan. Yhtiöstä, jonka leivissä olin, ei kertaakaan kysytty voinnistani.
Halusin palata kotiin, mutta työnantajani ei halunnut päästää minua. Oli lähdettävä salaa. Onnistuin – kiitos nepalilaisten toverieni. Suurlähetystöstä, työnantajasta tai rekrytoijasta ei ollut mitään apua. Pelastus oli suurisydämisissä maanmiehissäni. He neuvoivat mitä tehdä ja hankkivat minulle taxin. He antoivat omastaan jotta sain ostettua lentolipun. He pitivät minut hengissä ja toivoni yllä.
Vieraassa maassa se, että olemme nepalilaisia, yhdistää meidät, ja ihmiset tekevät kaikkensa auttaakseen toisiaan. Sain kokea uskomatonta veljeyttä, jota en voi koskaan unohtaa enkä pysty koskaan korvaamaan. Huonosta onnestani huolimatta olin onnekas. Olen nuori, ja pyysin ja sain apua heti, monilta ihmisiltä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet paljon pahempaa ja kärsivät ja taistelevat hiljaa yksin.
Mutta tunnen myös nepaleja, jotka ovat olleet Qatarissa vuosia ja ovat tyytyväisiä osaansa. Siirtotyöläisyys on kuin lottoa. Olin kerran aikaisemmin itsekin onnekas.Työskentelin vuodesta 2011 kolme vuotta hotellissa Malesiassa ja ansaitsin 480 dollaria kuussa, mikä oli minulle valtava summa. Kotiin palattuanikin työskentelin hotellissa Nepalissa. Mutta se ei riittänyt, ja siksi lähdin taas ulkomaille, Silloin valitsin Persianlahden, ja se oli huono valinta.
Kun istuin yksin huoneessani Qatarissa, kun huonetoverini olivat töissä, mietin kaikenlaista. Lähdet ulkomaille muutaman tuhannen rupian tähden, mutta mitä samalla menetät? Minun oli noustava joka aamu neljältä ehtiäkseni bussiin, joka haki meidät työmaalle. Evääksi otimme edellisenä iltana valmistamamme ruuan. Toisinaan se pilaantui, koska työmaalla ei ollut jääkaappia. Eikä ruokaa saanut syödä silloin kun oli nälkä vaan silloin kun käskettiin. Vessassakäyntiinkin piti pyytää lupa.
Työmme päättyi kello kuusi, mutta ennen kuin olimme takaisin kämpillä, kello oli kahdeksan. Silloin valmistimme illallisen ja ruuan seuraavaksi päiväksi. Vasta puolilta öin pääsimme nukkumaan herätäksemme jo neljän tunnin kuluttua.
Muistan, miten olin ennen katsellut hienoja korkeita rakennuksia ja unelmoinut, että saisin tehdä työtä sellaisessa. Mutta kauhea kokemukseni Qatarissa sai minut tajuamaan, että ratkaisevaa on, millaisia ovat ihmiset rakennusten sisällä. Nepalissa wakala-pikkukauppiaat ovat onnellisempia kuin minä olin. Kotiin epätoivoisesti ikävöidessäni ajattelin, etten koskaan enää halua lähteä siirtotyöläiseksi. Tekisin mieluummin jotain Nepalissa. En voi edes kuvata tunteitani, kun minulla viimein oli boarding-passi kädessäni Dohan lentokentällä. Pakoni oli hyvin suunniteltu, mutta se olisi voinut epäonnistua katastrofaalisesti.
Todellisuus iski palleaan Nepalissa. Missä ovat työt? Mitä teen täällä? Millä voin ansaita? Minun on ruokittava perheeni ja maksettava velkani. Työpaikan saamiseksi ulkomailta tehdään paljon uhrauksia, oman arvokkuudenkin kustannusella. Mutta me tarvitsemme työtä.
Jaan tarinani – anonyymisti – jotta muut voivat oppia kokemuksestani. Vain vaimoni tietää mitä jouduin kokemaan ulkomailla. Mitä se palvelisi, jos sairas äitini alkaisi murehtia kärsimyksiäni? Olen alkanut taistella rekrytoijani kanssa saadakseni takaisin rahani, ja hän on tullut hieman vastaan. Minun on ehkä pakko taas lähteä siirtotyöläiseksi, mutta tarinani voi huonontaa mahdollisuuksiani saada työtä – olenhan “hankala”. Qatarissa nepalilainen työtoverini, joka ei ollut kuukausiin saanut palkkaansa, siirrettiin jonnekin ja häntä syytettiin rettelijöitsijäksi – vain koska hän oli kysynyt pomolta saamatta jääneistä ruokakupongeista.
Tämä on todellisuuttamme. He haluavat hiljaisia ja hiljennettäviä työntekijöitä.
Nepali Times, Diaspora Diaries 23.1.2022
Tekstin suomennos ja editointi: Katri Simonen
Kuva: Unsplash / Kazuo ota