Pakko päästä maailmaa parantamaan

50 vuotta sitten

PORVARISTYTÖN MAAILMA JÄRKKYI

Gun Wasenius oli ensimmäisiä Pääsky-vapaaehtoisia. Vuonna 1970 hän matkusti kahdeksi vuodeksi Peruun köyhiä auttamaan.

Nuori nainen muuttaa Loviisasta Helsinkiin ja opiskelee itsensä sairaanhoitajaksi ja terveydenhoitajaksikin. On 1960-luvun loppupuoli ja Suomi kuohuu, Helsinki keskuksenaan. Maailma on yhtäkkiä avautunut suureksi ja kauhistuttavan epäoikeudenmukaiseksi, Euroopan ulkopuolella elää miljoonia ihmisiä köyhyydessä ja kolonialismin ikeessä. Koti, isänmaa ja uskonto ovat luoneet valheellisen ja itsetyytyväisen todellisuuden. Se on kaikki muutettava, maailma on räjähtänyt eikä paluuta kotoiseen uneliaaseen elämään ole.

Ajan henki tarttuu nuoreen Gun Waseniukseen.

Gun on hoitaja, auttaja, hän haluaa lähteä sairaanhoitajana kehitysmaihin, joissa elävät maailman sorretut, kuten hän on lukenut tajunnan mullistaneesta Frantz Fanonin kirjasta Världens fördömda, suomeksi käännettynä Sorron yöstä. Hänet täyttää palava halu auttaa ja parantaa maailmaa.


Mutta lähetysjärjestöjen palvelukseen, käännyttämään, hän ei halua.
Jostain Gun kuulee Pääskyistä ja matkustaa Tammisaareen Birgit ja Rurik Ranckenia, Pääskyjen perustajia tapaamaan. Gunista, 25, ja hänen kanssaan samaan aikaan lähteneestä Else Kjellströmistä, 33, tulee ensimmäiset vapaaehtoiset, jotka Suomen Pääskyt lähettävät maailmalle. (Suomalainen Stina Katchadourian oli matkustanut Ruotsin Pääskyjen lähettämänä Peruun jo aiemmin.)



Mutta heidänkin on ensin mentävä puoleksi vuodeksi Ruotsiin matkaan valmistautumaan. Birgit ja Rurik ohjaavat tytöt Fnysingeniin, Tukholman lähellä sijaitsevaan lumpunkerääjien Emmaus-yhteisöön, jonka oli perustanut Patrick Protain -niminen ranskalainen pappi. Patrick oli merkillinen, tulisieluinen ja karismaattinen mies, joka oli asunut Perussa ja aloittanut siellä Emmaus-liikkeen ja köyhien auttamisen. Yhdeksän vuoden jälkeen hänet karkotettiin maasta suorasukaisuutensa takia.


Niin Gun ja Else lähtivät puoleksi vuodeksi Ruotsiin. Patrick opettaisi heille espanjaa (mihin hän osoittautui aivan liian kärsimättömäksi) ja he oppisivat, miten rahaa tehdään ja köyhiä autetaan Emmaus-tyyliin. Se sujuikin erittäin hyvin. Ruotsissa oli elintaso noussut ja svenssonit halusivat modernisoida kotejaan. Vanhat mööpelit kipattiin kirpputorille, mistä Ruotsiin juuri muuttaneet suomalaissiirtolaiset niitä innokkaasti ostivat. Vaatteita ja rahaa kertyi ja niitä lähetettiin eteenpäin Peruun Cuna Nazarethin päiväkotiin ja Santa Marian poikakotiin sekä Chorilloksen lumpunkerääjäyhteisölle. Samaan aikaan Suomessa Pääskyissä tehtiin kovasti työtä rahojen keräämiseksi Peruun lähtevien matkalippuihin.


Emigranttilaivalla Limaan

Helmikuussa 1970 koitti vihdoin suuri päivä. Bigi ja Rurre olivat järjestäneet Gunille ja Elselle paikat Genovasta Italiasta lähtevään emigranttien laivaan. Kolmannessa luokassa, laivan pohjalla ja miehistön rennossa seurassa, nuoret naiset seilasivat Atlantin yli ja edelleen Panaman kanavan kautta Tyynelle valtamerelle.


Laivan ylempien kansien hienompi väki katseli reelingin yli kateellisena nuorten iloa ja uima-altaalla polskuttelua.


Neljän viikon keinunnan jälkeen he päätyivät Peruun, Liman Callaon satamaan, missä vastassa olivat uudet työtoverit: Emaus del Perun johtaja Victor Li ja hänen vaimonsa Elisabet sekä kymmenkunta kommuunin työntekijää. Gun sijoitettiin pariksi päiväksi viikosta yksinäiseen ja ankeaan paikkaan, sairastupaan hiekkaiselle kukkulalle, missä lääkäri kerran viikossa otti potilaita vastaan ja Gun hoiti helpompia tapauksia. Tuvan toinen huone oli täynnä hyväntekeväisyytenä saatuja ja kelpoisuutensa menettäneitä lääkkeitä. Gun ryhtyi vähin äänin polttamaan lääkkeistä vanhimpia.


Osan viikosta hän sortteerasi vaatteita lumpunkerääjien keskuspaikassa köyhässä Chorilloksen kaupunginosassa. Emmauksen periaatteisiinhan kuuluu, että myös “erikoistehtävissä” olevat osallistuvat perustyöhön eli kirpputorityöhön.


Ja kauppa vaatteilla, joista osa oli jo Fnysingenissä vastaan tulleita, kävi täälläkin hyvin. Traperian eli Emmauksen kirpputorialueen portin ulkopuolella oli myyntipäivinä aamusta asti väkeä odottamassa sisään pääsyä. Halvoista hyvistä vaatteista oli slummissa huutava pula, ja asiakasmäärät kasvoivat sitä mukaan kun sana Emmauksesta levisi. Välillä kierrettiin kuorma-autolla myymässä myös uusilla slummialueilla.


Gun asui vaatimattomassa savitiilitalossa ranskalaisten vapaaehtoisten kanssa. Talo ei millään lailla eronnut slummin muista taloista; Emmauksen periaatteena on myös arjen jakaminen ns. auttajien ja autettavien kesken.


Terremoto

Oli kulunut kaksi kuukautta. Oli sunnuntaiaamu, toukokuun viimeinen päivä. Gun oli yleensä aamutorkku, mutta nyt hän oli sattunut nousemaan ylös tavallista aikaisemmin ja mennyt traperiaan. “Yhtäkkiä alkoi järistä. Emme ymmärtäneet mitään. Ryntäsimme ulos pihalle. Kivimuuri keinui pelottavasti. Pidimme kiinni toisistamme, Elizabeth, Victor, Eric ja Sarah Lie, Else ja minä. Sitten se oli ohi. Ihmiset kirkuivat kadulla sokissa.” Näin Gun kirjoitti myöhemmin Pääskyjen lehdessä. Hänen oma sänkynsä oli täyttynyt kivillä.


Mutta nyt ei ollut aikaa päivitellä. Emmauksen tunnuslause on “Auta ensin eniten kärsivää”, ja Perussa maanjäristyksen (terremoto) keskipiste oli Huarazin kaupungissa noin päivämatkan päässä Limasta, vuoristossa. Lumpunkerääjät kokosivat kuorma-autoon raivaus- ja hoitotarvikkeita ja lähtivät ajamaan kohti Sierraa.

Tietä oli kirjaimellisesti lapioitava auki jälkijäristysten koetellessa hermoja. Kun kuorma-autolla ei enää päästy etenemään, “- – aloimme seuraavana aamuna vaelluksen kohti Malvasin kylää (3 172 metrin korkeudessa). Matkalla kohtasimme järkyttyneitä ihmisiä, jotka kertoivat läheistensä kuolemasta, sortuneista taloista ja kuolleista eläimistä. Aika ajoin ilmassa tuntui voimakas raatojen haju. – Illalla kymmenen maissa tulimme Malvasiin tarvottuamme läpi melkein ylipääsemättömien mutavyöryjen ja kuunneltuamme miten kivet syöksyivät alas tyhjyyteen. Se ei todellakaan ollut hauskaa, ja ohut ilma salpasi hengen. Oppaamme San Miguelista oli kuin viilipytty. Ja kaiken tämän kauhean keskellä meille tarjoutui näkymä, jota en koskaan elämässäni tule unohtamaan” (Gunin kirjeestä Pääskyille).
Malvasin kylästä, jossa asui 3000 ihmistä, 90 prosenttia rakennuksista oli tuhoutunut ja 35 ihmistä kuollut. Kaikkiaan Huarazin alueella kuoli 25 000 henkeä.


Gun alkoi hoitaa loukkaantuneita ja sairaita. Majapaikaksi pystytettiin telttoja. Sikoja juoksi ympäriinsä, mikä merkitsi armotonta kutinaa – kirppuja. Pakon edessä Gun ja ruotsalainen telttakaveri hoksasivat kuitenkin pian, miten selviytyä. USA:n armeija oli lähettänyt kehitysmaihin (ja myös sodasta toipuvaan Suomeen) DDT-pumppuja – ei tarvittu kuin tuhti suihkaus pumpusta makuupussiin ja vetoketju äkkiä kiinni.


“Mielelläni olisin kyllä kotona”- Gun kirjoitti rauhoitellen vanhemmilleen – “mutta tietäkää, että olen myös iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla mukana auttamassa joitakin näistä onnettomista vuoriston asukkaista. Kuin köyhyys ei olisi riittänyt – he saivat myös tämän katastrofin -.”


Köyhät eivät tarvitse apua

Perun maanjäristys herätti paljon huomiota maailmalla ja apua alkoi virrata paikalle. Taivaalle ilmaantui helikoptereita valmiina kuljettamaan loukkaantuneita turvaan, vaikka intiaanit pelkäsivät päästää lapsiaan pelottaviin lentäviin lintuihin. Perun hallitus antoi amerikkalaisten avustusjärjestöjen, gringojen, johtaa jälleenrakennustyötä ja “- – taas valkoinen mies tulee, pelastaa ja käskee, ja tummat tekevät työt”, kuten Gun tuohtuneena kirjoitti.


Kaikkein eniten häntä kuitenkin raivostutti Perun Punainen Risti. Sen johtaja jätti jakamatta kansainvälistä apua, koska hänen mukaansa köyhät eivät tarvitse apua. Köyhät eivät tarvitse apua koska he eivät ole menettäneet mitään koska eivät ole mitään omistaneetkaan! Vain rikkaat tarvitsivat apua. Kuitenkin intiaanien talot olivat sorakasoina ja heidän maatilkkunsa kivien peitossa. – Tieto tästä kaikesta kantautui Suomeenkin. Tunnettu suomenruotsalainen toimittaja Kerstin Hampf haastatteli avustustyössä olevaa Gunia eikä tämä säästellyt sanojaan. Radio-ohjelma sai Suomessa paljon huomiota, ja matkan jälkeenkin Gunia haastateltiin ja Emmauksen ja Pääskyjen toiminnasta (mikä oli oikeastaan sama asia) kirjoitettiin metrikaupalla eri lehdissä.


Gun oli ja on edelleen ylpeä siitä, millä tavalla Emmaus toimii. Maanjäristysalueella he kysyivät, mitä ihmiset kaikkein eniten toivoivat. Kattoja, oli vastaus, koska sadekausi oli tulossa. Pääskyjen Suomessa ja Ruotsissa järjestämien tilaisuuksien, keräysten ja kirpputoritulojen ansiosta heille pystyttiinkin toimittamaan aaltopeltilevyjä. Rakentaminen jäi asukkaiden omille hartioille. Emmaus auttaa Ihmisiä itse auttamaan itseään.

Emmaus piti kokouksia, joissa asukkaat kertoivat mitä tarvitsivat. Myös kaupungin nuoret otettiin mukaan suunnitteluun.


Gun ja muut työskentelivät maanjäristysalueella melkein vuoden. Sitten he palasivat pääkaupunkiin ja Chorilloksen kirpputorilleen.


Sosialistinen sotilasdiktatuuri

Tässä välissä kerrottakoon, että Perussa vallitsi 1968-1975 “asevoimien vallankumouksellinen hallitus”, toisin sanoen sosialistinen sotilasdiktatuuri. Kenraali Juan Velasco Alvaradon johdolla kansallistettiin amerikkalaisten omistamaa öljybisnestä ja laajoja teollisuuden aloja sekä toimeenpantiin maanjakouudistus köyhien hyväksi. Perulla oli hyvät välit Neuvostoliiton ja Kuuban kanssa, ja Kiinaa ja Mao Tse Tungin aikaansaamia muutoksia ihailtiin. Perussa myös asui paljon kiinalaisia ( emmauslaistenkin joukossa heitä oli).


Nämä tiedot ovat Wikipediasta, joka myös luonnehtii maareformia tärkeäksi ja onnistuneeksi. Gunin Emmaus-kokemukset puhuvat kuitenkin aivan muusta. Muutoksia tehtiin hänen mukaansa lähinnä puheissa ja siksi maassa kuohui. Sotilasjuntta tappoi ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä mm. pudottamalla heitä lentokoneista jokiin. Sosialistisia esikuvavaltioita kammoksuttiin.


Porvaristyttö radikalisoitui

1970-luvun alussa Perussa oli paljon lakkoja, levottomuuksia ja vallankumoushenkeä, kuten kaikkialla maailmassa. Gun kertoo, miten hän käydessään Limassa ruotsalaisen vapaaehtoisen huoneessa hämmästyi tämän seinällä ollutta isoa kuvaa, joka esitti partasuumiestä. “Kuka tuo on?” hän kysyi, ja ystävätär nauroi niin kovasti että putosi sängyltä. Marxhan se tietysti – ! Perussa kaikenlaista jo kokenut Gun oli edelleen viaton porvaristyttö.


Työskentely köyhien parissa radikalisoi hänet pian kokonaan. Pimentoon maan tapahtumista ei voinut jäädä, sillä Emmaus oli eräänlainen keskus, josta tultiin hakemaan apua mitä erilaisimpiin asioihin. Kerran Humboldt-yliopistosta ilmestyi opiskelijoita Emmaukseen pyytämään filttejä ja patjoja. Maaseudulta oli saapunut lakkoilevia maatyöläisiä ja he tarvitsivat majoitusta. Yliopistot olivat työläisille turvapaikkoja, koska yliopistoilla oli suuri autonomia – valtio ei voinut puuttua siihen mitä niissä tapahtui – ja opiskelijat olivat solidaarisia oikeuksiaan vaativia työläisiä kohtaaan.

Emmauksesta avustettiin lakkolaisia, mutta tästä ei kerrottu Suomeen.
Eikä tässä kaikki. Gun ja muutamia muita emmauslaisia päätyi työskentelemään, Gun sairaanhoitajana, pariksi kuukaudeksi Liman lähistöllä sijaitsevalle Huandon haciendalle eli suurtilalle. Sen jälkeenkin he kävivät siellä pari kertaa viikossa auttamassa. 1500 hehtaarin kokoisella haciendalla viljeltiin “Huando”-appelsiineja vientiin.


Ammattiliitolla eli syndikaatilla oli Huandossa 400 jäsentä. He olivat yli vuoden turhaan yrittäneet neuvotella työasioista. Nyt oli mitta täyttynyt ja syndikalistit ryhtyneet lakkoon. He vastustivat hallituksen käynnistämää maanjako-ohjelmaa sellaisena kuin sitä esitettiin ja kokivat sen suurena vääryytenä. Haciendan vanha omistaja oli reformin suurin hyötyjä!
Suurtilan johto ei sietänyt lakkoilua ja sai armeijalta tukea. Kerran Gun oli mukana – lakkolaiset olivat nimenomaan toivoneet ulkomaalaisten läsnäoloa – kun he Emmauksen autolla veivät työläisille torimyyjien lahjoittamia ruokatarvikkeita ja vaatteita. Yhtäkkiä armeijan helikopteri jylisi taivaalle ja tulitti lakkolaisia, myös Gun juoksi hädissään yli loputtomalta tuntuvaa vainiota.


Sydämistyneenä hän kirjoitti Suomeen Bigille ja Rurikille: “– voisin vaikka ampua ne ihmiset, jotka ampuvat lakkolaisia!”
Bigi ja Rurik huolestuivat. Pitäisiköhän Gunin tulla heti takaisin Suomeen? Peru tuntuu villitsevän hänet …
Eivätkä he edes tienneet, että Gun osallistui kaikessa hiljaisuudessa myös poliittisten vankien auttamiseen vankiloissa.


Chilessä vuosi ennen vallankaappausta

Kahden vuoden määräaika alkoi umpeutua. Gun halusi käydä vielä Chilessä, jota hänen ja kaikkien vasemmistolaisten ihailema presidentti Salvador Allende johti. Hän päätti liftata Santiagoon ja saikin kyydin perheautosta. Koko matkan perheen isä moitti nuorta vaaleatukkaista naista, joka niin uhkarohkeasti oli peukalokyydillä liikkeellä.


Santiagossa Gun asui tutun naisen luona. Tämä vei häntä slummiin ja kertoi, miten köyhät lapset silminnähden voivat paremmin, kiitos Allenden lasi maitoa päivässä -ohjelman. Mutta kun Gun ylisti Allendea, nainen toppuutteli: ei tämä kauan jatku, pian tapahtuu vallankaappaus. – Runsaan vuoden kuluttua, syyskuussa 1973, kenraali Augusto Pinochet syöksi Allenden vallasta ja Chilessä alkoi 26 vuotta kestänyt äärioikeistolainen sotilasdiktatuuri.


Gun osti levyliikkeestä vallankumouslaulutähtien Victor Jaran (joka pidätettiin ja surmattiin sotilasvallankaappauksen ensimmäisinä päivinä) ja Violeta Parran levyjä. Myyjä kysyi, matkustaako hän ulkomaille – kyllä, Argentiinaan – ja vaihtoi levyihin epäpoliittisten hittilevyjen kannet. Muuten levyt takavarikoitaisiin rajalla.


Buenos Airesista Argentiinasta Gun sitten palasi laivalla takaisin Suomeen. Else Kjellström saapui omia aikojaan.


Outo lintu

Matka ei ollut ollut kova kolaus, mutta paluu oli. Kotiväki kummasteli muuttunutta tytärtään, mihin tytär vastasi vaikenemisella. Oltiin aika eri maailmoissa. Suomen Emmauksessakin vieroksuttiin Gunin vasemmistolaista puheenpartta eikä hän siellä aikaansa viettänytkään. Gun oli maolainen – Perussahan ihailtiin Mao Tse Tungia, joka oli pystynyt nostamaan miljoonia ihmisiä köyhyydestä..Tietysti hän oli myös FNL:n eli Vietnamin vapautusrintaman kannattaja imperialistisia jenkkejä vastaan. Kun Suomeen alkoi virrata feministisiä ajatuksia, hän osallistui marxilaisten feministien opintopiiriin. Hän janosi hengenheimolaisia …mutta kohtasi paljon vihamielisyyttä etenkin toisten vasemmistolaisten taholta.


Samanhenkistenkin nuorten parissa hän oli outo lintu, kulki puukengissä, tuli vaan ja soitti ovikelloa, jos oli asiaa. Kaikki he kyllä olivat idealistisia ja halusivat kiihkeästi muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta harva oli itse elänyt ja tehnyt työtä slummissa köyhien kanssa, raivannut maanjäristyksen jälkiä, osallistunut vallankumouksellisen toiminnan tukemiseen, ehkä henkensäkin kaupalla, ja tullut kutsutuksi ulkomaiseksi agitaattoriksi, kukaties CIA:n tai KGB:n kätyriksi.


Gun tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi eikä kukaan ollut tukena takaisin sopeutumisessa ja oman paikan etsimisessä. Siitä jäi pitkä ahdistus.
Seitsemän vuoden ajan Gun uskoi, että poliittinen toiminta on paras tapa vaikuttaa, oman sairaanhoitajan työn ohella.


Totta kai hän myös kiersi mahdollisimman monissa paikoissa kertomassa ja pitämässä diaesityksiä Perusta. Aikuisoppilaitoksissa, kirjastoissa, opintopiireissä, Marttojen tilaisuuksissa. Siten saatiin myös kerättyä varoja Perun Emmauksen toimintaan. Esitelmätilaisuuksissa Gun ymmärsi pitää suunsa sievästi supussa polittisista aatoksistaan.


Sitten hänen uskonsa sosialismin vapauttavaan ja muuttavaan voimaan sammui, kuten niin monelta muultakin.

Cuna Nazarethin päiväkodin johtaja Margarita (vasemmalla) vierailulla Suomessa miehensä Carlosin kanssa vuonna 1989. Gun kuvassa keskellä.


”Sitä ja tätä” Porvoossa

Vuodesta 1982 lähtien Gun on asunut vanhassa Porvoossa. On mies, poika ja kaksi pojanpoikaa. Hän sanoo tehneensä “sitä ja tätä”, ei mitään erityistä, eikä hän pidä kahta vapaaehtoistyövuottaan Perussakaan mitenkään merkittävänä – paitsi erittäin merkittävänä, suorastaan ratkaisevana ja käänteentekevänä, oman elämänsä kannalta.


”Lähdin ja tein töitä parhaan ymmärrykseni mukaan, ei sen kummempaa. Kolmannen maailman kannalta minunkaltaiseni vapaaehtoiset ovat ihan turhia, vapaaehtoistyö on eräänlaista uuskolonialismia. Mutta ihmistä itseään se palvelee siten, että kun alkaa ymmärtää kolmatta maailmaa, toivottavasti pystyy paremmin vaikuttamaan asioihin omassa maassaan. Ajattelen, että ihmisen pitää kaivaa siitä kohtaa missä hän on. Gräv där du står.”


Porvoossa Gun piti monta vuotta kirpputoria Pääskyjen toiminnan tukemiseksi. Kun Suomeen saapui pakolaisia, hän oli mukana auttamassa heitä, etenkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita. 1990-luvulla hän suoritti neljän vuoden taideterapiakoulutuksen ja antoi sen jälkeen parinkymmenen vuoden ajan ekspressiivistä taideterapiaa erilaisille ryhmille. Taideterapia, oma maalaaminen ja teatterinaamioiden tekeminen on ollut terapiaa hänelle itselleenkin kaikesta siitä, mikä matkasta seurasi. Jossain vaiheessa hänestä, melkein vahingossa, tuli myös vihreiden kunnallisvaltuutettu Porvoossa.
“Mutta sellainen työ ei sovi minulle.”

Kaiken aikaa Gun Wasenius on myös toiminut sairaan- ja terveydenhoitajana, mikä alun alkaen oli se työ, minkä kanssa hän pääsi maailmalle. Koskaan hän ei ole käynyt uudestaan Perussa.
”En voisi olla vain katsojana. Tiesin, että jos menisin, minun täytyisi alkaa auttaa ja jäisin sinne loppuelämäkseni.”

Teksti: Katri Simonen
Kuvat: Gun Wasenius

Samantyyppiset artikkelit

Tuhat nokallista savea

Pääskyjen 60-vuotisjuhlaa vietettiin 14.5. Helsingin Pasilan kirjaston Dino-salissa. Juhlaan kutsuttiin kaikki jäsenemme ja muut läheiset toimijat. Istuimme kaikki saman suuren pöydän ääressä, joka oli koristeltu kirjavin itämaisin kankain ja kukin. 

13 elo 2024