Kiitos Katri, luki isoin kirjaimin kirjelähetyksen päällä. Kääntöpuolella oli piirroskuva vihreästä metsästä, jonka reuna loimotti pahaenteisen oranssina. Avatessa paperi A4-kokoon se täyttyi liekeillä, joiden päällä teksti: Tämä palo ei sammu itsekseen. Alanurkassa pienillä kirjaimilla: Pelasta ilmasto. Lahjoita. Greenpeace.
Kun taittelin paperin kokonaan auki, luin, että ilmasto tarvitsee sankareita ja että ilmasto tarvitsee minua. Ilmastosankariksi tulen, kun lahjoitan rahaa.
Uskon ehdottomasti Greenpeacen toimintaan. Samalla jäin miettimään tämän varainkeruukampanjan tunteisiin ja minun egoni pönkittämiseen liittyvää viestintätapaa. Ehkä se on välttämätön ja tehokkaimmaksi havaittu keino tässä hätätilanteessa jossa olemme?
Huomaan, että en kuitenkaan pysty soveltamaan sitä itse nyt kun haluan kertoa Sahara Nepal -hankkeemme kuulumisia. Juttelimme juuri Skypessä koordinaattorimme Dambar Sunarin kanssa, sillä pelkkien sähköpostien ja raporttien välityksellä asioista ei oikein saa selvää – puhumattakaan siitä, että arkisen pitkäjänteisen työn saisi noin vaan käännettyä dramaattisen vetoavaksi viestiksi.
On siis tyytyminen arkisiin kuulumisiin ja ratkaisua odottavista tilanteista kertomiseen. Ainakin tällä kertaa.
Monsuunisateet ovat tällä erää päättyneet eikä viime vuoden kaltaisia pahoja maanvyörymiä ole onneksi ollut. Nyt on koettu vain tavallinen monsuuniajan stressi: rankkasateessa liukkaita vuoristopolkuja alas markkinoille tuotteita kauppaamaan kiiruhtaminen on vaarallista ellei mahdotonta.
Samalla vihannesten ja alkuperäisviljojen kasvattamisen lisääminen – mihin projektissamme pyritään – on entistä selvemmin tuonut esiin kysymyksen tuotteiden varastoimisesta ja myymisestä. On käyty monia neuvotteluja Mastan maalaiskunnan ja mahdollisten välittäjämyyjien kanssa. Kaavailtu varastorakennus täytyykin sijoittaa toiseen paikkaan, niin että pienviljelijöillä on sinne helpompi pääsy, ja oikeastaan tarvittaisiin toinenkin… Entä miten varmistaa, että välittäjän kautta tapahtuva yhteismarkkinointi tapahtuu oikeudenmukaisesti?
Yksi uusi juttu hankkeessamme on perunoiden laajamittainen kasvatus, mikä onkin onnistunut oikein hyvin isolla yhteismaalla. Perinteisesti perunoita on varastoitu bambukoreissa maakellareissa. Enää tilat eivät siihen riitä. Mutta vankkojen isojen perunakellarien rakentaminen – jostain syystä – vaatisi maanomistajilta 20 vuoden maanvuokrausta, korvauksetta, eivätkä he siitä innostu. Eli uusien kivikellarien rakentaminen – johon olisi voitu anoa rahaa kunnalta – ei onnistu. No mikä on ratkaisu? kysyimme Dambarilta.
“Viljelijöiden on vaan yritettävä myydä satonsa heti eteenpäin”, hän vastasi. Vai niin!
Sadekausi on puidenistutusaikaa, ja maanvyörymille altteimmille rinteille on yhteisvoimin istutettu eri puiden, pensaiden ja rehukasvien taimia, ja esimerkiksi vesirajaan nopeakasvuista bambua. Entä vuohet? kysyimme valppaasti. Vuohet ovat kuulemma olleet laitumella muualla ja ennen kuin ne – ja alempien rinteiden asukkaat – palaavat näille asuinsijoille, koko alue aidataan. On myös nimetty vastuuhenkilöt istutuksien onnistumista valvomaan. (Tätä olemme korostaneet, hyvä!)
Taimet oli saatu kunnalta.
Kuulimme myös, että hiljattain oli puolelle sadalle viljelijälle, heidän pyynnöstään, järjestetty kertauskoulutusta. Oli neuvottu luonnonmukaista lannoitusta ja tehokkaampien biotorjunta-aineiden valmistusta sekä taimipenkkien perustamista. Viljelijöiden huoleen heille uusien kasvien oikeista kylvö- ja sadonkorjuuajankohdista vastattiin viljelykalenterilla. Se kaikki meni Dambarin mukaan hyvin.
Koska kehitysyhteistyössä ei pääpyrkimyksestä huolimatta ole lainkaan varmaa, että kylien köyhimmät pääsevät (pysyvästi) uusille jaloille (ks. uutiskirje syyskuu), kysyimme, mitä Sahara Nepalissa voidaan tämän asian kanssa tehdä.
Dambarin mukaan tuottajaryhmien jäsenten keskuudessa aiotaan tehdä kysely, kuinka moneksi kuukaudeksi vuodessa heidän itse tuottamansa ruoka nyt – kun projekti on edennyt toisen toimintavuoden lopulle – riittää. Sen jälkeen ne kotitaloudet, joiden kohdalla mittarit näyttävät edelleen punaista, linkitetään hallituksen tukiohjelmiin. Mitä se käytännössä tarkoittaa – tätä pitää muistaa seurata.
Samalla tuli puhe kouluruokailusta, sehän selvästi koituu köyhimpienkin lasten hyväksi. Dambar kertoi, että Nepalin hallituksella on uusi kouluruokailuohjelma, johon halutaan ruuantuottajiksi paikallisia viljelijöitä, ostoruuan sijaan.
“Yritämme saada meidän viljelijämme tämän ohjelman piiriin, se olisi hieno asia!”
Kouluruokailu aiotaan laajentaa koskemaan ei vain 1.-8.-luokkalaisia vaan kaikkia 11. luokkaan saakka. Hyvä!
Mitkä ovat nyt hankalimpia asioita, suurimpia haasteita, kysyimme myös.
“Pääsy markkinoille ja työskentely kylissä. Kaikki eivät jaa projektin yhteisiä tavoitteita vaan haluavat etuja vain itselleen”, Dambar vastasi. Pääsystä markkinoille jo puhuimme mutta se, että yhteisen pitkäjänteisen työn tekemisen henkeä eivät kaikki jaa – tämä on vakavaa. Luonnonmukainen, eroosiota ehkäisevä ja omavaraisuutta ja tuloja lisäävä maatalous- tai käsityö ei luonnistukaan kaikilta niiltä, jotka projektiin alun alkaen itse halusivat tulla ja erilaisten kriteerien (köyhyys/työttömyys/soveltuva maa-ala/mahdollisuus käyttää luonnonresursseja/motivaatio) mukaan valittiin. Dambarin mukaan osa haluaakin itselleen heti joitakin etuja, ja kun niitä ei tipu, he hakeutuvat päiväpalkkalaisiksi tai siirtotyöläisiksi Intiaan.
Kyläläisten yhteisiin kokoontumisiin he kuitenkin osallistuvat. Lisäksi on joitakin, jotka kaihtavat erikastisia sekä – edelleen! – naisia, joilla on kuukautiset. Hmmm. Ehdotamme, että Nafanin ja Sahara Nepalin yhteisissä koulutustilaisuuksissa nämä asiat otetaan puheeksi ja mietitään, mitä on tehtävissä. Sen jälkeen kylissä hanketyöntekijöiden ja yhteisöjen jäsenten sopii yhdessä, luovassa hengessä ja rauhallisesti selvitellä, mikä oikein hiertää.
Sankaritkaan eivät voi sammuttaa tulipaloa, jos heillä ei ole yhteistä näkemystä siitä, missä ja miksi mennään.
Teksti: Katri Simonen
Kuva: Sahara Nepal