Kanafarmari vaikeuksissa

Arjun Bohara ei enää lähde minnekään

Maatalous on Kaukolännen vuorilla pääelinkeino, mutta se tuottaa vähän. Siksi iso osa kylien miehistä on 8-10 kuukautta vuodesta töissä Intiassa ellei sitten vuosikausia siirtotyöläisinä Persianlahden maissa tai muualla. Arjun Bohara ei enää lähde minnekään.

Mastan maalaiskunnasta ovat monet jo vuosien ajan lähteneet töihin Uttarkhandiin, Intian Nepaliin rajoittuvaan osavaltioon. Siellä määränpäänä on kalkkikivilouhos ja -tehdas.
Työ on raskasta mutta palkka nepalilaisittain hyvä: 800 rupiaa (vajaa 6 €) päivässä.
Nepalissa tavallinen köyhä viljelijä ansaitsee 200-250 rupiaa.
Me olemme Thakunnan kylässä ja olemme kavunneet Arjun Boharan, 40, talolle. Odottelemme häntä hieman talon yläpuolella olevalla terassilla. 
Pian alapuolellemme ilmestyy nainen, joka kantaa selässään isoa miestä ylös rappusia. Terassilla on avattava pyörätuoli, mihin hän saa Arjunin aseteltua. 

Mies oli 20-vuotias lähtiessään ensimmäisen kerran Intiaan. Vaimo Dharmakala (hän onkin vaimo, luulin ilman muuta häntä äidiksi) jäi kotiin. Lapsia ei vielä ollut, vaikka he olivat olleet naimisissa jo neljä vuotta.
Arjun kävi Intiassa yli 15 vuoden ajan. Kotiin hän tuli kaksi kertaa vuodessa, kyntämään ja satoa korjaamaan. Yhdessä aviopari teki töitä kuukauden tai kaksi, sitten mies lähti taas matkaan, usein toisten kylänmiesten kanssa kävellen.
“Silloin matkaan kului 5-6 päivää, nykyään 2-3 päivää”, Arjun kertoo.
Lapsiakin syntyi, neljä. Kun mies oli poissa, Dharmakala hoiti yksin kaiken. 

Neljä vuotta sitten kalkkikivitunneli sortui Arjunin päälle ja hänen alaruumiinsa halvaantui. Yhtiö antoi paluumatkarahat, siinä kaikki. 
Miehen vanhemmat olivat kuolleet, apua ei ollut. Dharmakala hoiti hirssi-, ohra-, vehnä-, maissi- ja riisipellot, lehmän ja kaksi härkää. Vilja on kotitarpeiksi ja lehmän lanta lannoitteeksi. Härät ovat traktori. 
Käyttörahaa Dharmakala hakkasi vasaroimalla kiviä pienemmiksi, rakennusmateriaaliksi. (Naisia näkee paljon kivikasa edessään maassa istumassa ja vasaroimassa. Kokeilin itsekin: kivet lohkeavat yllättävän helposti.) 
“Yhdestä säkistä saa 100 rupiaa, päivässä tein 3-4 säkillistä”, Dharmakala, 40, kertoo.
Valtion vammaisavustusta Arjun saa 3000 rupiaa kuussa.
Lasten koulunkäynti on sinänsä ilmaista, mutta sisäänpääsystä, kokeista, kynistä, kirjoista ja koulupuvuista on maksettava.

Asiayhteydestä poiketen emme malta olla kysymättä, noudatetaanko perheessä chhaupadia eli tabua, joka vaatii naisen eristämistä kuukautisten ajaksi.
“Ei. Vain niin että lapset tekevät ruuan”, Arjun vastaa. 
Miksi Dharmakala ei voi itse mennä keittiöön?
“Siksi että serkkuni on pappi ja vaimo on likainen.”

Viime heinäkuussa Arjun sai Pääskyjen hankkeesta 70 kananpoikaa uudeksi toimeentulokeinokseen.
Kanatarha on samalla terassilla missä Arjunin pyörätuolikin ja hän pystyy liikkumaan siellä sen kanssa.
“Kanoja on enää 34. Shakaali pääsi kerran tarhaan. Kaksi kanaa olemme uhranneet temppelissä”, hän kertoo.
Arjun haluaisi myydä pois kukonpoikaset ja keskittyä munien tuottamiseen. Yhdestä kananmunasta saa 20 rupiaa, välittäjälle myytäessä 15 rupiaa.
Mutta rehun kanssa on ongelmia.
Omasta takaa on maissia, mutta liian vähän. Lisäksi maissi pitää jauhaa ja vesimylly on alhaalla joella. Markkinoilta saisi kyllä erinomaista rehua, mutta siihen ei ole varaa. Kenelläkään toisella kylässä ei ole yhtä paljon kanoja kuin Arjunilla. Pienemmälle kanamäärälle riittäisi riisi ja ruuantähteet.
Hän aikoo myydä kanoja voidakseen siten rahoittaa rehun ostamista. Kilon kanasta saa 1000 rupiaa, maksimikokoisesta 2000-2500 rupiaa. Munia ei vielä tule.

Hankkeen kustantama kanatarha Arjunin takapihalla.

Tuo oli tilanne kun tapasimme joulukuussa.
Sähköpostiviesteissä kysymme, mitä Arjunille nyt helmikuun alussa kuuluu. Onko hyvää tarkoittava projektimme jättänyt hänet oman onnensa nojaan rehuongelmansa kanssa, loppuvatko kanat vähitellen kun niitä vaihdetaan rehuun? Tämä on todella huonoa ja huolimatonta kehitysyhteistyötä!
Projektikoordinaatorimme Dambar vastaa heti. 
Arjun on ostanut kylästä joitakin säkkejä maissia. “Vaimo Dharmakala voi helposti kävellä naapurikylään ja jauhattaa siellä maissin projektin antamalla uudella jauhinkoneella. Jokimyllylläkin hän voi käydä. Kanat ovat jo vähän alkaneet munia. Emme me jätä Arjunia yksin”, Dambar vakuuttaa.
Hän kertoo myös, että he ovat tehneet projektialueellamme hyvinvointikartoituksen ja löytäneet neljä vammaista. Pian järjestetään kokous kunnan edustajien kanssa ja katsotaan, millaista tukea heille voidaan järjestää.
Hmmmmm.

Teksti: Katri Simonen

Kuvat: Katri Simonen ja Heli Janhunen 

Sahara Nepalin työtä ympäristökestävän toimeentulon ja naisten aseman parantamiseksi voit tukea tekemällä lahjoituksen verkkokaupassamme. Lahjoitusvarat käytetään 100 %:sti hankkeen hyväksi.

Samantyyppiset artikkelit

Suorittamisesta kuuntelemiseen

Pääskyillä on Nepalissa kaksi hanketta, joiden kohderyhmät, -ympäristöt ja useimmat toiminnot ovat hyvin samanlaisia. Käytännön työn painotuksissa ja sen myötä tuloksissa on tullut kuitenkin esiin selviä eroja.

08 marras 2023