Jatkaako luonnonsuojelu kolonialismia?

Toiseutettu luonto, toiseutetut paikallisyhteisöt

Luonnonsuojelu on länsimainen, elitistinen ja rasistinen luomus, todetaan Siemenpuun julkaisussa Luonnonsuojelun dekolonisaatio (2021). Sen juuret ovat siirtomaa-ajassa ja siirtomaa-ajattelussa, joka pohjautuu vahvoihin vastakkainasetteluihin: ihminen ja luonto, sivistyneet ja villit kansat.

Kolonialismi merkitsi sitä, että valkoiset siirtomaaherrat ottivat parhaat ja hedelmällisimmät maat itselleen ja ajoivat maan omat asukkaat vähäarvoisille syrjäseuduille.
Metsät luokiteltiin eri kategorioihin, joista yksi tärkeimmistä oli siirtomaaisäntien yksityiset metsästysalueet. Koska metsiä ja maita alettiin heti hyödyntää voimaperäisesti emämaiden ja yksityisiin tarpeisiin – ja koska kokemuksesta jo tiedettiin luonnonvarojen hupeneminen koti-emämaissa -, nousi pian esiin myös ajatus luonnon suojelemisesta.
Ajan myötä syntyi ja vakiintui ns. linnoitusluonnonsuojelu-malli (fortress conservation). Suojeltava alue piti tyhjentää asukkaista, aidata ja asein varmistaa, että siellä asustivat vain eläimet. Valkoisille luonnonsuojelijoille ja varakkaille ekoturisteille pääsy toki oli vapaa. Asukkaille ei suunnitelmista ollut tarvetta etukäteen kertoa, he saivat tietää sitten kun miliisit tulivat ja polttivat heidän majansa ja karkottivat heidät pois, jonnekin.
Oikeutuksena alueiden tyhjentämiselle oli valkoiseen moderniin tieteeseen perustuva tietokäsitys. Sen mukaan villit alkuasukkaat, jotka omistavat maat kollektiivisesti, väistämättä kuluttavat ja näivettävät ne tyhjiin, kun kukaan ei henkilökohtaisesti vastaa mistään. 
Tuloksena on ollut suuria, näyttäviä ja televisiosta ja elokuvista nojatuolimatkalijoillekin tutuksi tulleita luonnonsuojelualueita, esimerkiksi mahtava Yellowstone, josta intiaanit (tosin myös puhvelit) tapettiin henkihieveriin sekä monet Afrikan luonnonpuistot ja niiden myyttiset sankarit: valkoiset luonnonsuojelijat maihinnousukengissään valokuvauksellisten suurnisäkkäiden kanssa, miellyttävän kertojanäänen kannattelemina, landroverit, helikopterit ja aseet valmiina taustalla.

Valkoisen luonnonsuojelun lähtöoletukset on kuitenkin osoitettu virheellisiksi. Maailman jäljellä olevasta elonkirjosta noin 80 prosenttia on säilynyt runsaan 20 prosentin suuruisella maa-alueella, jolla elää ja josta saa toimeentulonsa noin 300-400 miljoonaa alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen ihmistä. Heidän koko elämäntapansa perustuu alinomaiseen vuorovaikutukseen luonnon ja sen ei-inhimillisten olioiden ja voimien kanssa. 
Eivätkä ihmiset ole tyhmiä: he eivät ehdoin tahdoin sahaa omaa oksaansa. Elinvoimainen paikallinen kulttuuri ja monimuotoinen luonto edellyttävät toinen toisiaan. Käsite biokulttuuriset oikeudet viittaa juuri tähän. 
Mutta väliin on tullut uusi tekijä.
“Miksi suuret luonnonsuojelujärjestöt ovat ottaneet kutsumattomina itselleen hallinnollisen roolin, joka on perinteisesti ollut paikallisilla asukkailla?” kysyy globaalin kehitystutkimuksen dosentti Aili Pyhälä, yksi Luonnonsuojelun dekolonisaatio -teoksen kirjoittajista. Luonnonsuojelualueilla on tapahtunut ja edelleen tapahtuu ihmisoikeusrikkomuksia. Metsiä hakataan laittomasti, eläimiä salametsästetään, turismi luo uusia rakenteita. Monet luonnonsuojelujärjestöt tekevät sujuvaa yhteistyötä luontoa eniten tuhoavien tahojen kanssa. 
Kokonaisuudessaan valtioiden ja järjestöjen suojeluponnistusten kokonaissaldo on fataali epäonnistuminen. Metsien hävitys jatkuu, luonnon kirjo kapenee kapenemistaan.

Perussyynä tähän on niin luonnonsuojelua kuin koko modernia maailmankatsomustamme luonnehtiva dualismi eli oppi ihmisen ja luonnon vastakkaisuudesta. Ihminen voi toimia kuten haluaa, riippumatta luonnosta.
Tästä juontuu käsitys siitä, että ihmisen vaikutus luontoon on aina negatiivinen. Se ei kuitenkaan päde valtaosaan maailman perinteisistä paikalliskulttuureista, joissa yhteisö ei rajoitu ihmisiin vaan siihen kuuluu myös ei-inhimillinen ympäristö olioineen, eliöineen, henkineen. Ihminen on osa kaikkeutta.
Pyhälä on tutkinut Kolumbian 23 000 hengen kogi-kansan kulttuuria ja sen monitahoisia järjestelmiä, joilla yhteisön jäsenet pienestä pitäen kasvatetaan pitämään huolta luonnosta ja kaikesta elämästä. Kogien maa on yksi harvoista paikoista maapallolla, jossa luonto ja ihminen vielä elävät tasapainossa toistensa kanssa. Kogien sanoin: Ihmisen on hoidettava maata kuin omaa ruumistaan.

Vaikka elonkirjo voi parhaiten alkuperäiskansojen ja paikalliskulttuurien hallinnoimilla alueilla, niitä ei ole tunnustettu virallisiksi suojelulualeiksi.
Merkkejä uudenlaisesta ajattelusta on kuitenkin ilmassa. Viime vuosina kansainvälisissä korkean tason yhteyksissä on todettu, että alkuperäiskansat ja paikallisyhteisöt ovat avainasemassa elonkirjon turvaamisessa. Länsimaisten tietojärjestelmien rinnalla on tunnustettava ja otettava vakavasti perinteiset ylisukupolviset, kokemukseen perustuvat tietojärjestelmät ja niihin perustuvat käytännöt. Tähänastinen kolonialistinen alkuperäisyhteisöjen maan valtaaminen éi voi jatkua  Esimerkiksi tänä vuonna perustettu uusi Global Biodiversity Framework Fund jo investoi viidennekseen varoistaan  paikallisiin suojelualoitteisiin. 
30×30-tavoite ei ole pikku juttu. Tavoitteessa vuoteen 2030 mennessä suojella lähes kolmannes maapallon maa- ja meripinta-aloista on kyse syvälle juurtuneen siirtomaa-ajattelun purkamisesta. Käytännössä tämä dekolonisaatio tarkoittaa valtioiden ja suojelujärjesöjen kaappaamien alueiden palauttamista ja yhteisöjen perinteisten maaoikeuksien tunnustamista. Kysymys on syvästi poliittinen.
Nyt vain noin sadasosalla paikallisyhteisöjen maista on lain suoja.
“Ihmisen ja luonnon välinen suhde  määrittää, onnistuuko luonnonvarojen kestävä käyttö vai ei”, Aili Pyhälä toteaa. Ihminen ja “ – – kaikki elementit ovat yhteydessä toisiinsa  hyvin toimivalla tavalla eikä niitä siksi voi hallita toisistaan erillään.”

Luontoa ei voi hallita irrallaan ihmisistä eikä ihmisiä irrallaan luonnosta. Ihmisten umpioimisesta luonnosta tyhjään urbaaniin teknomaailmaan ja eläinten ja kasvien aitaamista ihmisistä puhdistettuille alueille ei hyvää seuraa.

Ihmisen ja luonnon erottamisesta on hiljattaista esimerkkiä Suomestakin. On lausuttu, että suojelustatus pitäisi antaa vain täysin koskemattomille vanhoille metsille. Silloin metsiä ei tarvitsisi suojella sitäkään vähää mitä tähän asti.

Siemenpuu-säätiön 25-vuotisjuhlissa Helsingin Pasilan Rauhanasemalla marraskuun 27. päivänä puheeksi tuli myös dekolonisaatio-kirja. Suomen luonnonsuojeluliiton lähialue-  ja kehitysyhteistyökoordinaattori Olli Turunen piti sen luonnonsujelusta luomaa yleiskuvaa yksipuolisena ja arviointeja osin vanhentuneina. Hänellä on itsellään pitkä kokemus Luonnonsuojeluliiton tukemasta Madagaskarin suojeluhankkeesta,

“Virheitä on tietysti tehty, mutta niistä on myös opittu”, hän sanoo.

Dekolonisaatio-näkemysten suurimpana erheenä Turunen pitää läntistä, kolonialistista (!) uskoa paikallisyhteisöjen homogeenisuuteen. Hänen mukaansa yhteisöissä on monenlaisia ihmisiä erilaisine, ristiriitaisine toimintatapoineen kuten paikallisyhteisöissä Suomessakin, eivätkä alkuperäisyhteisöjen jäsenetkään ole olleet immuuneja esimerkiksi kullankaivuun houkutuksille. 

“Luonnonsuojelujärjestöjä kohtaan esitetty voimakas arvostelu voi tehdä paljon vahinkoa antaessaan aseita suojelun vastustajille”, hän pelkää.

Sanan saakoon vielä professori ja kirjailija Antti Salminen. Hänen mukaansa kanssaelävän luonnonsuojelun malli perustuu kykyyn elää siten, että suojelu sinänsä ei ole päämäärä vaan elämäntavan oheisseuraus.

Luontoa suojellaan” sijaan luonnossa suojeltuu.”

siemenpuu.fi

Teksti: Katri Simonen

Kuva: Afrikan maasaiden mailla villi- ja kotieläimet laiduntavat yhdessä. Kari Bottas, Siemenpuu-säätiö.

Samantyyppiset artikkelit