Älä aiheuta vahinkoa luonnolle

Elonkirjo on pian otettava huomioon kaikessa kehitysyhteistyössä. Monimuotoisuuden turvaamista suositellaan uudeksi kehityspolitiikan läpileikkaavaksi tavoitteeksi. Ilmastonmuutoksen muistaminen ei riitä.

Kehitysmaayhdistys Pääskyjen ja Siemenpuu-säätiön webinaarissa Monimuotoisuuden turvaaminen kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä 31. tammikuuta 2022 pohdittiin, mitä uusi tavoite voisi hanketyössä tarkoittaa.

Ensimmäisenä aiheesta puhui Jaana Vormisto. Hän on biodiversiteettitutkimuksen tohtori ja Kehityspoliittisen toimikunnan analyysin ”Luonnon monimuotoisuus kestävän kehityksen mahdollistajana (2021)” pääkirjoittaja.

Esitys on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Nykyisiä läpileikkaavia tavoitteita ovat sukupuolten tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja kehityksen ilmastokestävyys.

Vormisto pohdiskeli, mitä elonkirjon turvaaminen voisi ohjeistuksen, mittarien ja seurannan kannalta merkitä. Entä miten sovittaa taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen tavoitteet luonnon monimuotoisuuden kanssa?

Edes ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemisen tavoitteet eivät aina osoita samaan suuntaan. Esimerkiksi metsien istutus palvelee hiilinieluna – mutta jos yhden lajin puut peittävät suuria alueita, sekin on luontokatoa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen onnistuu parhaiten monimuotoisissa, resilienteissä ympäristöissä.

Mittareiden tasolla pitäisi pystyä systemaattisesti arvioimaan kehityshankkeiden riskejä biodiversiteetin kannalta. “Minimi on tämä: Älä aiheuta vahinkoa”, Vormisto totesi.

Visainen on kysymys siitä, miten ihmiset saadaan kokemaan luonnon suojelu mielekkääksi, jos se vaikuttaa toimeentuloon, suojelun hyödyt kun usein realisoituvat hitaasti, eikä nälällä ole kärsivällisyyttä.

AINAKIN TULONHANKINNAN KESTÄVYYTTÄ VOIDAAN MITATA

Toimeentulon näkökulmaa biodiversiteettiin tarkasteli Pääskyjen Raimo Lilja esimerkkinään Kehitysmaayhdistys Pääskyjen hanke keskisessä Nepalissa, Makwanpurin Raksirangin maalaiskunnassa.

Hanke Raksirangin metsäisillä, eroosiolle alttiilla kukkuloilla aloitettiin kolme vuotta sitten “suojelu edellä”. Tavoitteena oli suojella metsämaasta kymmenen prosenttia ja kouluttaa ihmisiä itse aktiivisesti vaalimaan biodiversiteettiä. Pian ilmeni, että tämä oli heille kovin abstraktia, ja niin pääasiaksi on enenevästi noussut toimeentulon ja ruokaturvan parantaminen sekä yhteisöjen vahvistaminen – biodiversiteettiä unohtamatta.

Viljely ja toimeentulo on monin tavoin riippuvaista metsistä. Liljan mukaan jokaisen metsänkäyttöryhmän alueella voitaisiin pisteyttää luontoon ja toimeentuloon liittyvä riskitaso mm. ottamalla huomioon paljonko siellä laiduntaa vuohia, paljonko kerätään metsätuotteita ja polttopuuta ja toisaalta paljonko tehdään eroosiota ehkäiseviä istutuksia.

Mutta miten pisteyttää maanvyörymien ja metsäpalojen uhkaa ja vaikutuksia?

Entä kulttuurin vaikutus – olisiko suojeltava chepangien perinteistä luontokulttuuria? Sitä pyritäänkin hankkeessa vahvistamaan, koska siihen kohdistuu monia paineita, joiden edessä chepangit ovat altavastaajina.

Liljan mukaan on mahdollista laatia suojeluindikaattoreita, jotka ovat käyttökelpoisia toimeentulon ja biodiversitetin ylläpidon kannalta. Mutta miten mitata itse biodiversiteetin tasoa, kun biologista osaamista ei paikan päältä löydy?

PITÄISIKÖ OLLA AINA KAKSI HANKETTA?

“Miten niin ei löydy osaamista?” kommentoi Siemenpuun Ville-Veikko Hirvelä. Alkuperäiskansojen alueilla monimuotoisuus voi hyvin, vaikka niillä ei ole erillistä luonto-sanaakaan.

WWF:n Maija Kaukosen mukaan biodiversiteetin mittaamisesta ei pidä tehdä liian mutkikasta. Yksinkertaisilla keinoilla, kuten peltometsäviljelyllä, päästään jo pitkälle. Hän myös totesi, että kaikissa hankkeissa voidaan suojella luontoa. WWF esimerkiksi tekee yhteistyötä SASKin, Abiliksen ja Väestöliiton kanssa.

Solidaarisuuden Jenna Kettusta askarrutti toimeentulotyön ja luontovaikutusten kysymykset. Heidän osuuskunnissaan on paljon naisia, mutta koska naiset asuvat hajallaan eivätkä itse omista maata, landscape-tasoinen laajemman ympäristön vaalimiseen tähtäävä toiminta ja siihen liittyvä mittaaminen ei ole mahdollista.

“Pitäisikö aina olla rinnakkain kaksi hanketta, yritys- tai yhteisöhanke ja kunnan kanssa landscape-hanke?”

Peltometsäviljely on erinomainen keino turvata toimeentuloa ja estää luonnonkirjoa vahingoittavaa eroosiota.

KULTTUURIN JA LUONNON MONIMUOTOISUUS KIETOUTUVAT YHTEEN

Biokulttuuriset oikeudet ja yhteisöprotokollat oli Siemenpuun Tikli Loivarannan aiheena. 

Biokulttuurinen tarkoittaa biologisen ja kulttuurisen ulottuvuuden yhteen kietoutumista, missä biologinen ja kulttuurinen monimuotoisuus tukevat toisiaan. Kun puhutaan biokulttuurisista oikeuksista, tavoitteena on suojella monimuotoisuutta niin kulttuurissa kuin luonnossakin.

Biokulttuurisista oikeuksista on alettu puhua alkuperäiskansojen ja muiden luonnonvarojen kanssa kestävästi elävien paikallisyhteisöjen (IPLC Indigenous Peoples and Local Communities) kohdalla. Uusien tutkimusten mukaan IPLC- alueilla on luonnon monimuotoisuus turvattu parhaiten maapallolla.

Myös ihmisoikeudet kietoutuvat näihin oikeuksiin, mikä tunnustetaan myös YK:n biodiversiteettisopimuksessa.

Jotta alkuperäisyhteisöjen kestävät perinteet säilyisivät, on ruvettu laatimaan ns. yhteisöprotokollia. Ne voivat sisältää esim. viljelytapojen, seremonioiden, eliölajien, oikeuskäsitysten tai historian ylöskirjaamista. Yhteisö itse päättää, mitä se haluaa merkittävän muistiin.

Yhteisöprotokollien laatiminen edellyttää suurta paneutumista ja herkkyyttä sekä hyviä fasilitoimismenetelmiä, jotta ihmiset avautuvat puhumaan. Siemenpuun Kari Bottaksen mukaan ne tarjoavat tärkeän lähestymistavan mille tahansa hankkeelle, keinon inklusiiviseen osallistamiseen.

Protokollia  on laadittu myös Siemenpuun tukemissa kehitysyhteistyöhankkeissa (esim. Intiassa ja Keniassa) ja niitä voidaan hyödyntää jatkohankkeissa.

YHTEINEN VAI KUNKIN ITSE MÄÄRITTELEMÄ BIODIVERSITEETTIAGENDA?

YK:n biodiversiteettisopimus velvoittaa sääntelemään biodiversiteettiä heikentävää globaalia kulutusta ja kaupallisia oikeuksia. Ville-Veikko Hirvelän mukaan nyt ollaan kuitenkin kovaa vauhtia menossa väärään suuntaan, kun suuryritykset ovat muotoilemassa biodiversiteettiä kukin oman agendansa ja bisnesintressiensä mukaan.

Hänen mukaansa taas kerran hämärtyy se tosiasia, että niin etelän viranomaiset kuin me länsimaalaiset olemme milloin minkäkin asian nimissä rajoittamassa paikallisyhteisöjen oikeuksia omiin kestäviin hallinnan, omistamisen ja käsittämisen tapoihinsa.

“Meidän elämämme aiheuttaa paljon enemmän biodiversiteettituhoa kuin alkuperäisyhteisöt. Tuhoa pitää rajoittaa eniten siellä missä sitä eniten aiheutetaan eli meidän keskuudessamme”, Hirvelä sanoo. 

Kehitysyhteistyössä halutaan tottakai tehokkuutta, monistettavia malleja ja selvää vaikuttavuutta. Mutta luonnon monimuotoisuus on vääjäämättä paikallista ja siihen vaikuttavat lukemattomat ja näkymättömätkin asiat. Miten yhdistää nämä kaksi? Miten laatia yleispäteviä ohjeistuksia paikallistason ainutlaatuisiin ja jatkuvassa muutoksessa oleviin todellisuuksiin?

Monimuotoisuuden turvaaminen kansalaisjärjestöjen kehityshankkeissa on suuri haaste.

Toisaalta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. 

Teksti: Katri Simonen

Kuvat: NAFAN ja Heli Janhunen


Samantyyppiset artikkelit